Vast menettämäl tajuaa menetetyn arvon.

Viime perjantai ei ollut kivoin päivä mun elämässä. :l Pääsin koulusta aikasin ja kotiin tultua äite soitti ja sanoi isin hakevan mut sairaalalle, mummua eli Mimmua kattoon. Menimpä sinne ja en meinannu uskoo silmiäni. Olin viikko sitten käyny siä, enkä osannu arvata Mimmun olevan niin huonossa kunnossa. Se oli aikas kauheeta katteltavaa, enkä paljo siä huoneessa voinu olla, kun itketti vaan niin pirusti. Mimmu oli menny tosi huonoon kuntoo, eikä paljon muuhun kuin hengittämiseen pystynyt. Ja siihenkin huonosti. Sitten pyysin, että isi veis mut kotio ja vähän ajan päästä isi lähti takaisin sairaalalle ja sitten se jo soittikin, että Mimmu oli nyt lähtenyt. Eipä siinä sitten kun kotipäivä ja suunnitelmat roskiin. (vaikka eipä mulla paljo mitää erikoista ollukkaan..) Nyt onkin jo mennyt melkein viikko ja viäkin tuntuu ihan hassulta. Koko ajan on semmone fiilis, että tänään voisin lähteä äiten kaa sairaalalla käymään, Mimmun luona. Noo, hyvähän se oli, sillä ei Mimmua oikeen enää eläväks voinut laskea sillon päivälläkään. Miten voikin ihminen niin huonoon kuntoon ajatua? Yksi oikea vastaus. Syöpä. Harmittaa kyllä kun nyt ei kukaan enää kehu mun asuja, kysy haluunko voikkoleipää, varottele ilkeistä miehistä, kannusta opettelemaan saksaa, lauo viisauksiaan tai sano joka kerta kun nähdään, että Morgen, morgen nur nicht heute, sagen immer faule Leute.

 Mimmu vielä sillon kun kaikki oli kunnossa!